Selviytyjä

Olen viimeaikoina kiinnittänyt huomioni luontoon ja ympäröivään maailmaan. Elämä on täynnä muutosta, välillä niin paljon etten pysy itsekkään kärryillä.

Viime kesänä saimme parveke kukkalaatikkoon jonkin sortin kukkataimia. Hoidin niitä antaumuksella ja olin ylpeä, sillä olihan ne ensimmäiset kukkaseni jotka säilyivät hengissä. Ne kukkivat kauniisti ja toivat väriä, muutoin niin ankealle parvekkeelle. Syksy tuli, kukat alkoivat kuihtua ja lopulta kuolivat pystyyn. Kukkalaatikossa oli koko talven töröttämässä nämä elottomat, kuivat ja ruskeat kasvin varret. Niiden päälle satoi lunta joka muuttui välillä loskaksi ja sitten sitä lunta tuli taas lisää, unohdin koko kasvit. Muistin kasvit vasta kevät talvella, kun sulanut lumi paljasti kuolleet kasvin varret, jolloin lopulta revin ne juurineen ylös. Suunnittelin hankkivani uusia kukkia täksi kesäksi laatikkoon, no se jäikin suunnittelu asteelle, sillä huomasin laatikossa heräävän elämän. Minä siis tapoin ne, unohdin ne omiinoloihinsa ja lopulta revin ne juurineen irti mullastaan. Ja silti ne kukkivat tänä kesänä kauniimmin kuin koskaan aijemmin.

Älä anna muiden päättää sinun kohtaloasi, juuri nyt on sinun aikasi puhjeta kukkaan.

                                                                           

ihmisviha...

Okei, ehkä hieman räväkkä otsikko, mutta saimpa huomionne :) !

Todennäiköisesti meillä kaikilla on elämässämme mukana jollain tasolla sellainen ihminen, joka raivostuttaa meitä yli kaiken, jo pelkkä nimen kuuleminenkin nostaa verenpaineet taivaisiin. Tavallisimmin tällaisia tunteita herättävä ihminen on esim. jollain tapaa satuttanut sinua, loukannut sinua tai pettänyt sinut. Tämä ihminen ei välttämättä kuulu juuri sinun lähipiiriin, mutta kuitenkin huomaat jatkuvasti törmääväsi tähän ihmiseen jossain muodossa, joko näet hänet, kuulet hänestä, näet somessa tai puhut hänestä, josta päästäänkin itse aiheeseen....

On ihmisiä jotka herättävät meissä näitä tunteita, se on valitettava fakta. Homman juju on se että miten itse vastaat tähän.

Minusta on puhuttu paljon pahaa selän takana, joten tiedän miltä se tuntuu kun joku kaveri tulee kertomaan mitä juttua nyt minusta liikkuu, minua on haukuttu päin naamaa vaikka millä nimillä, jolloin opin rakentamaan suoja muurin itseni ympärille... Kaiken tämän ja paljon muutakin olen kokenut ja oppinut. Mutta kuitenkin nyt monta vuotta myöhemmin huomaan, etten ole yhtään sen parempi ihminen, kuin nuo muut pahan puhujat. Tilanne on vain muuttanut muotoaan siihen, että nyt minä puhun kaikista niistä pahaa, jotka ovat minua jollain tasolla satuttaneet elämäni varrella. En edes yritä kaunistella asiaa, sillä näinhän se on. Havahduin tähän asiaan hetki sitten, ja ymmärsin, että "jumankauta, nainen! sä olet 20.v haluatko sä tosiaan jatkaa tässä samassa helvetin oravanpyörässä loppu elämäs, vai aijotko sä muuttaa tapojas? "

Raivo ja viha on luonnollisia tunteita, mutta ihan oikeasti, niitä tunteita voi purkaa muuhunkin kuin paskan puhumiseen. Tästä lähin aina kun mieleni tekisi puhua toisesta ihmisestä pahaa, alan tekemään jotain ihan muuta esim. käymään lenkillä, riehumaan kahvakuulan kanssa, siivota, kuunnella musiikkia yms. POINTTI on se että, vaikka sinua oltaisiin kuinka loukattu tai satutettu tai kuinka vaan vihaat jotain ihmistä, niin se EI anna mitään etuoikeutta puhua siitäkään ihmisestä pahaa.... sillä jos me alamme puhumaan myöskin pahaa näistä tyypeistä, niin päädymme olemaan yhtä kusipäisiä kuin he.

Mä epäilen etten ikinä tule oppimaan kierrätyksen ja egologisen elämän saloja, ja tällä tavalla muuttaa maailmaa, mutta jos mä voin tällä asenteen muutoksella vähentää tätä valoillaan olevaa paskan puhumista, kateutta, pahaa, kiusaamista ja surua niin luulempa tekeväni jo aika ison osan maailman parannuksessa.

Ja hei teille jotka löydätte tästä postauksesta jotain niin kamalan hauskaa että siitä on pakko keksiä jotain perin juurin näppärää nälvittävää siinä omassa pikku ringissänne.... no luulempa siinä vaiheessa osoittaneeni tämän postauksen aiheellisuuden.... :)

Ps. Kehotan muistamaan karman lait, jos teet hyvää, saat hyvää. Jos teet pahaa, niin saat sitä itteään.

super voimieni salat

Noniin eli, mistä minä saan voimaa, siis en tarkoita mistä olen saanut näin julmettoman ison haban, vaan puhun siitä voimasta millä jaksan taapertaa yhä vain kohti sitä ääretöntä ja sen yli, hymyillen :) Suurin osa tulee omista läheisistä ihmisistä, sen tiedostamisesta, että ne ihmiset pysyy silti sun tukena ja niiden lähellä saat olla täysin oma ittes, ilman tuomitsemisen pelkoa. Osa tulee hyvästä ruuasta, erityisesti jäätelöstä (!) , osa taas tulee ilmasta, aurinko paistaa: mahtavaa, sataa vettä: jee, kumisaappaat jalkaan, tai peiton alle kirjaa lukemaan, ukkostaa: peiton alle kirjaa lukemaan, miljoona kynttilää palamaan, sataa lunta: nappailen kielellä niitä hiutaleita. Ja sitten päästään niihin ihmisiin jotka sanovat ettei susta ole johonkin, tai jostain mitä teet, ei ikinä tule mitään sen suurempaa... (jos tunnistit kuuluvasi näihin ihmisiin, jotka ilmeisesti ennaltanäkevät toisten ihmisten tulevaisuuden, pahoittelen te olette ihmistyyppi jota tuskin koskaan tulen ymmärtämään) no mulle tota ollaan tultu sanomaan jo muutamaankin kertaan. Ensireaktio mulla on ainakin epäusko ("miten toi voi sanoo mulle noin?"), lohduttomuus (BYÄÄÄH), raivo (GAPUM!). Lopulta päästään siihen suomalaisen sisun loisto hetkeen, sanotaan: "PERKELE! mähän näytän sille, mä teen sen ja teen sen vielä hyvin! Oppiipahan ettei mua kannata aliarvioida". Ja kyllä tästäkin minä saan voimaa. Sillä epätoivon hetkellä kun olet ihan loppu ja olet valmis lyömään hanskat tiskiin, muistatkin, kuinka se yksi ihminen aliarvioi sut ja miltä se susta tuntu. Jos lopettaisit kesken, se tarkottais että se tyyppi olis oikeessa ja se "voittais".....ei käy....ja hommaa jatketaan uudella palolla. Mitä tästä opimme? Tämän takia reikäpäitä on olemassa.

out of the box !

Merkillisen paljon on tapahtunut sen jälkeen kun päätin että oon ihan hyvä tämmösenä, ja se ketä minusta muuttaisi minusta jotain saa suksia suolle :) esimerkki: olen aina hävennyt jalkojani ja pyllyäni, joten kesällä ollut yleensä muotopuolia peittäviä shortseja ja kapreja, nyt olen jopa yrittänyt ruskettaa reisiäni :D 

Pitäisikö ihmisen jäädä siihen tuttuun ja turvalliseen? Mielestäni ei, jollei ikinä uskaltaudu heittäytyä uuteen, ei voi myöskään kokea sitä mahtavaa onnistumisen tunnetta. Olen viimeaikoina miettinyt kokemuksien keräilyä, miettikääpä mitä hienoja tarinoita/kokemuksia ootte ite kuullut vanhemmiltanne tai isovanhemmilta, mitä te haluatte kertoa omille lapsillenne? TATTADADDAA! nuoruus mikä mahtava aika uusille kokemuksille, lähtekää ulos! nauttikaa elämästä! pukekaa kumisaappaat ja hyppikää lätäköissä!hymyilkää vastaantulijoille! vetäkää vaikka omat tanssi kuviot jalkakäytävällä keskellä kirkasta päivää, pahin mitä tässä voi tapahtua on se, että tosiaankin piristät jonkun toisen harmaata päivää. Ja ah kesä ♥

kuka on kaunis ja kuka ei?

Oma mielipiteeni asiaan on, että jokaisesta ihmisestä löytyy aina jotain kaunista. Oli sitten kyseessä vanha tai nuori ja oli se vaate koko mikä tahansa. Mielestäni pääpointti on että itte viihtyy niissä nahoissa mihin on syntynyt, sen jälkeen kenenkään muun mielipiteillä tai arvostelevilla katseilla ei ole mitään väliä.

Pääsin tänään toteuttamaan yhden salaisen haaveeni, nimittäin toimimaan vaatemallina 50-luvun tyylisissä vaatteissa. Jo sovitukseen mennessä jännitin hirmu paljon, koska ajattelin ettei sieltä varmaan mitään kovin istuvaa löydy (en tosiaan ole missään huippumallin mitoissa). Vaan kappas ensimmäistä kertaa elämässäni puin päälleni täydellisesti istuvat housut (!!! ja olivat vielä S-kokoa ! ). Siis jos haluat saada itsetuntoa kohottavia vaatteita, suosittelen suuntaamaan muotiputiikki Helmeen (suoraan sanottuna, vasta tuon kyseisen sovituksen jälkeen aloin arvostamaan kurvikasta takamustani) !

                                                        
Tapasin tänää niin monta ihanaa, kaunista sekä komeaa ihmistä, sekä lopultakin se iskostui tuonne luu päähän, että jos haluat näyttää hyvältä, niin ensiksi täytyy itsestäkin tuntua hyvältä, eikä tosiaan tarvitse olla kuin pystyyn jäätyny pulkan naru. Tämän päivän innoittamana, yritän lopettaa (no ainakin vähentämään) tämän oman itseni kanssa kriiselyn, ja alan hokemaan itselleni seuraavaa mantraa: "nämä on mun nahkani, tämän parempaa mittatilaus työtä ei saa mistään".

Rakkauden osoitus ihmisille/vuosille 2010-2013

Hellurei ! Jos tunnistit itsesi sellaiseksi ihmiseksi joka on kanssani noina vuosina ollut jollain tapaa tekemisissä, haluan vain sanoa kiitos. Jos tunnet minua hiukan paremmin, niin ymmärrät ettei nuo vuodet olleet kovinkaan helpot, mutta onnekseni tapasin niin monta uutta ja ihanaa ihmistä jotka tukivat niiden vaikeiden hetkienkin läpi, ja joiden kanssa on naurettu useasti vedet silmissä :).

 

Olen oppinut kuinka yksikin ihminen voi tehdä toisen ihmisen elämään pysyvän muutoksen, mutta se on ihmisestä kiinni onko se muutos positiivinen vai negatiivinen. Jokainen ihminen kenet olen kohdannut on muuttanut minua suuntaan tai toiseen. Toisaalta olen tyytyväinen että tapasin myös niitä ihmisiä ketkä yritti satuttaa, ilman niitä en olisi välttämättä opinnut kääntään omia heikkouksiani voimavaroiksi, ja myöskin tällaisten ihmisten avulla pääsi jälleen huomaamaan, kuinka ne todelliset ystävät saa sut nousemaan syvemmästäkin suosta. 

Noina vuosina opin myös mitä se paljon puhuttu ryhmähenki käytännössä ja parhaimmillaan voi olla. Opiskelu vuodet voi olla täys helvetti, tai jotain ihan muuta, riippuen hyvin paljon luokka kavereista ja omasta asenteesta. Vuosilukujen on tarkoitus muistuttaa mua itseäni siitä yhden ihmisen vaikutuksesta ja asenteesta, sekä vaikka elämä kuinka potkis päähän mulla on aina noi ihmiset ja muistot. :)

operaatio piuhoja päähän

Eli tosiaan olen sairastanu nyt n.11- vuotta epilepsiaa, olin siis 8.v kun sain ensimmäisen kouristuskohtauksen. Sen jälkeen saanut useemman kohtauksen ja jossain vaiheessa kuulemma on ollut vaikee hoitotilanne, koska pahimmillaan niitä kohtauksia tuli ilman mitään syytä. Olen ollut ties missä testeissä näitten vuosien aikana, olen ollut piikki kammoinen ja mua on tökitty aina puolenvuoden välein verikokeissa, mulla on ahtaanpaikankammo ja mut ollaan pistetty 4 kertaa mangeettikuvaus putkeen, mulla on erilaisia epilepsian aiheuttamia oppimisvaikeuksia jonka takia ravannut koulupsykologin testeissä ja jopa muisti kuntoutuksessa. 

Tähän mennessä kuitenkin jännitävintä on ollut se kun sairaudestani kerrottiin yhteisesti koko luokalle, pelkäsin niin kovin mitä musta sen jälkeen ajateltais, lapset on kuitenkin siitä ihania että ei olla niin kauhean ennakkoluulosia, eniten ennakkokäsityksiä oli aikuisilla joille vieläkin joudun selittämään että, kyllä minä voin elää täysin omillani, kyllä minulla on ajokortti, kyllä voin tehdä vuorotyötä, kyllä voin joskus ottaa alkoholia, voin valvoa myöhään, voin käydä elokuvissa, voin katsoa telkkaria ja ehkä se tärkein; epilepsia ei ole minun nimeni, joten turha ruveta määrittelemään mua mihinkään "normaali/epänormaali"-lokeroon, ennen kun tutustut. 

Mutta murrosiässä oli vaikeeta. Kävin jatkuvaa pään sisäistä tappelua siitä kuinka oon outo, eikä kukaan huolis itelleen epilepsiaa sairastavaa tyttöystävää, enkä voinu vetää typeriä teini kännejä koska oli jatkuva lääkitys, ja olinha mä vielä niin hirveen tyhmäki että jouduin käymään erityisopetuksessa. Nyt jälkikäteen ajateltuna: oon vieläkin omallatavallani outo (eikö me kaikki olla?), olen kihloissa ihanan miehen kanssa, oon melko tyytyväinen etten oo vetäny niitä teinikännejä (luulen että mulla on aika paljon aikaa maistella erilaisia siidereitä nyt) ja luojan kiitos erityisopetuksesta ilman sitä olisin varmaa vielkin ylä asteella. 

Mutta nyt on koittanut se hetki jota oon pitkään odottanut, sain kutsun EEG-tutkimukseen jossa mitataan aivojen toimintaa. Tän testin jälkeen saan tietää onko mun aivojen sähköhäiriö viimeinkin loppunu, ja jos on niin mun lääkitystä aletaan purkamaan. Nyt vaan kaikki sormet ja varpaat pystyyn että mun värinätärinä ajat olis takana päin..... :)))